Ihan hirveä kiire näin joulun alla, pikkuisen sulle päivitän sellaisen hassun sattumuksen:
 
Minähän olen siis hiukan ja myös vähän tarkka kaikista raha-asioista, tiedäthän arvopaperiosuudet ja sen sellaiset indeksijutut. Kävi vähän vanhanaikaisesti, kun sain Miehen ja minun yhteiselle tilille sellaisen uuden kortin (Visa-elektronin) ja unohdin tunnusluvun. Oma tili oli aika tyhjä, siis meillä on yhteinen tili, mutta minulla sitten omakin, ihan sen takia, että avioliitossa on hyvä pitää pieniä salaisuuksia. Eikö niin?
Noh, se oma tili oli vähän jäädyksissä, miten sitä nyt tuli vähän törsättyä kumminkin siellä Kreikassa, ja joululahjaostokset olivat aivan alkutekijöissään. Koska mun oma yhteisen tilin numero oli hukassa, pyysin Mieheltä hänen korttiaan ja salasanaa.
Ei siinä mitään, hyvin toimi ja sain 55 prossaa lahjoista ostettua. Menin uudestaan eilen, fokus oli kerrankin ajoissa suoriutua kaikista paketeista, myös appivanhempien. Arvaa, menin kassalle, ja olin juuri tankannut auton (mikä on minusta kyllä pelkästään miesten hommaa), eikä kone hyväksynyt korttia, vaikka siis juuri tankkasin ja oli luottoa. Ihme juttu!
Onneksi minulla oli setelirahaa lompakossa, sillä olen aina sanonut, että pitää olla katastrofivalmius. Ei koskaan tiedä toimiiko koneet ja näkee ihQ:a käsityöpuodista tai vastaavasta koneettomasta mestasta. Tässä se nyt nähtiin, aina pitää olla varatie. Huh.
Minulla ehti tulla siinä kassalla kamalan kuuma, kun näppäilin Miehen tunnuslukua toisenkin kerran.
– Ei maksua, sanoi hapannaamainen kassaneiti.
En kehdannut kysyä, mitä se tarkoitti, vaan ojensin setelit hänelle tyynesti.
Ajatella, jos vaikka on joku tietovarkaus tapahtunut. Tuttavapariskunnan tililtä oli hävinnyt tonni viime vuonna, rikollisesti. Soitin heti Miehelle. Ei vastannut. Menin automaatille ja näppäilin tunnuksen.
TILILLÄ EI OLE KATETTA- huusi lappunen.
Miten niin ei ole katetta, sataviisikymppiä, kiljuin mielessäni. Soitin taas Miehelle. Ei vastannut. Hain Sanelman, joka sivumennen sanoen oli mennyt turhaan kouluun vanhojentanssikurssille, koska se oli peruttu ja Sanelma ei ollut päässyt aamun tunneille, koska oli kipeä ja oli siis turhaan herännyt ennen kahtatoista..no, eri tarina.
En voinut mennä Sanelman kanssa Laurellille, koska lompakossa oli enää muutama hassu kymppi. Soitin Miehelle, joka ei taaskaan vastannut. Aloin jo hätääntyä, koska jos koko tili oli tyhjennetty, tulisi nolo joulu. En kai minä nyt ehdi koko suvulle neulomaan tumppuja.
Vihdoin Mies soitti ja minä olin jo pillahtamassa itkuun.
– Kun se sanoi, ettei ole katetta..
– Kyllä siellä on, Mies sanoi painokkaasti.
– Kumpaa sä käytit, Electornia vai Visaa?
– No sitä ykköstä painoin, vastasin. Vai olikohan se sittenkin se kakkonen..
– Okei, sä olet käyttänyt mun Visan tappiin. Se on siinä samassa kortissa. Sitä pankkikortilla otettavaa tapahtumaa sanotaan debetiksi ja sitten se luotto on credit.
Tunsin kuinka puna nousi poskilleni, eikä suinkaan sellainen kiva puna, vaan se häpeän. Voi ei! Noloa.
Kotona vasta toivuin.
– Rakas, rakas, anteeksi. En mä tarkoittanut, anelin vielä illallakin.
 
<3 Lispetti
PS. Ei se oikeasti ollut vihainen. Jotain jupisi kavereista ja saunaillassa kerrottavista jutuista..
 

Musavinkki: Money for nothing  , Dire Straits