Kävin suihkussa, pesin hiukset ja ajattelin piipahtaa vielä toivottamassa hyvät yöt alakerrassa vierailleni.
Alhaalta kuuluu kikatusta. Enteilee huonoa. Enkä ole kovin väärässä, noh, näkökulmakysymys tämäkin. Olen ylpeästi suoraselkäisen itsekäs ja nuuka omasta reviiristäni sekä ajastani. Pahakurki on sinne ei-toivottu vieras ja..
..kuuluu äänekäs poksahdus. Kiiruhdan alas. Järki sanoo, että ääni on liiankin tuttu, tunne kertoi onnettomuudenuhasta. Tavallaan sekä järki että aistimus olivat oikeassa. Huomaan taas kehoni jäykistyvän luonnottomaan puolustusasentoon. Hartioita särkee, niskasta päälakeen säteilee sähköiskuja.
Patiolle on levitetty kolme skumppalasia ja ämpärissä (sininen pesuvatini) pursui pakastimen kaikki jäät sekä magnumpullo. Voi kiesus. Nimettömissä kiiltelivät sormukset.
– Tämmöinen Kultakikkeli on harvoin kauaa vapailla markkinoilla, isä alittaa riman.
Ei voi olla totta! Kiljun mielessäni hysteerisenä.
Katson Lauran sormusta tarkemmin. Kyllä vain, tutulta näyttää. Isä tilasi jo 90-luvulla Ostos- TV:stä neljän hopeasormuksen setin, kaikissa erivärinen kivi. Ensimmäisellä se kihlasi virolaisen matemaatikon, toisella pakistanilaisen tytön, josta siis tuli hänen toinen vaimonsa ja jonka minä lopulta autoin pois aviohelvetistä, ja nyt sillä on siis vielä jäljellä yksi rinkula tämän jälkeen. Jackpot.
– Ihanaa, Laura kujertaa, tai no oikeastaan mörisee kuin örinähevisolisti. Viski on maistunut.
Sillä on päällään kesämekko. Sifonki ei oikein laskeudu, mutta helma on korkealla. Se paljastaa anteliaasti mustien verisuonien kartoittamat sääret. Jos rajaisi digikuvassa saman näyn, voisi luulla Euroopan tiekartaksi, sellaiseksi sivupolutkin opastavaksi. Hien tukeva muuri ottaa minut ovella vastaan.
– Ei sun tartte mua välttämättä äitipuoleksi sanoa. Sähän olet kohta viisikymmentä. Voidaan kaupungilla leikkiä iso- ja pikkusiskoa. Mä olen vasta kato kolmekasi ja hemmetin hyvin säilynyt, se sanoo ja kohottelee miehustaansa.
Missä kaupungilla? En mä lähde ikinä tuon kanssa shoppailemaan. 38 on uusi 58, kurppa.
– Lähdet huomenna vanhaan kaupunkiin makutuomariksi. Mun pitää ostaa tuliaiset ja paljon uusia vaatteita uuden elämän kunniaksi. Tosin sulla on tommonen omituinen tyyli.
JA SÄ ET LÖYTÄISI AITOJA CHANELIN JAKKUJA SAARELTA!, kiljun mielessäni vieläkin kovempaa ja hysteerisemmin.
– Yhdessä laukkukaupassa oli D & G:n ja Lui Vottonin veskoja kympillä. Mistä sä olet ostanut noi sun?
No vittu Pariisista, Lontoosta ja New Yorkista. Niihin matkataan muulla kuin Tjäreborgin lennoilla. Eikä mun kuteissa, eikä varsinkaan asusteissa, lue kissankokoisilla kirjaimilla merkkejä. Ärrggh ! Mielessäni pompin tasajalkaa ja kauan.
– No,no tytsät. Älkäähän nyt menkö asioiden edelle. Lissu, isän pikku, rakas, kultatyttö, isälläkin on nyt onni myöten ja kuule, tässä on mun elämäni nainen, se jota olen aina etsinyt, isä nyyhkyttää ja niistää nenänsä siihen ainoaan jäljellä olevaan käsinkirjottuun lautasliinaan.
Grr, mä olen niin täynnä ällöjä ihmiseritteitä nyt tältä päivää, että..
– Katos, kun sitä voi vielä tällä ikää olla tunteita, isä itkee nyt ääneen ja vetää Lauraa syliinsä. Se silittää isän päätä ja puhaltaa niskaan silmät irvokkaasti puoliummessa, sillälailla kun auringossa päivän tissutellut vain voi. Alaleukakin on vähän velttona, hyvä ettei kieli pilkota suusta.
En ole vieläkään sanonut mitään. Apua, mitä mä voisin kommentoida?? Ja voiko myötähäpeään kuolla?
– Eikä sun tarvitse niistä perintöasioista välittää. Kyllä sun mies sut elättää, vaimollehan pitää jättää, jos jotain jää, isä rauhoittuu ja hörppää suoraa pullonsuusta.
Perintöjä? Siis WHAT? Ei kukaan ole kuollut. Eikä kaiketi isällä mitään omaisuutta ole, koska se on juonut kaiken aikanaan. Nyt se on ollut dokaamatta vuosia, katsotaan nyt..
– Joo katos, me voidaan nyt anoa isompaa kaupunginkämppää Helsingistä. Laura haluaa pois sieltä Espoon puukkopuolelta. Ei tartte olla nykyään naimisissa asti, lapset riittävät jo neljään huoneeseen tykötarpeineen.
Mun vatsassa kiertää. Kuvottava olo nousee kurkkuun, horisonttikin heittää. Keskityn vaikka tuohon pöydällä olevaan kahvitahraan. Meditoin. En kuule enkä kuuntele. Puhelin soi. Vastaan.
– Moi Muru. Kaikki hyvin? Mies soittaa.
Kävelen omaan huoneeseen.
– Ei ole tai on, kun mä kuulen sun äänen. Sakari on täällä. En saanut sua eilen kiinni..purskahdan itkuun. Yritän olla reipas, mutten voi mitään.
– Sakari on siellä?
– Joo ja sen kihlattu ja sen lapset..
En voi mitään. Itku muuttuu hysteeriseksi nauruksi. Päivän tapahtumat syyhkivät ohitseni filminä. Kyyneleet valuvat enkä saa kohtausta loppumaan. Tuntuu että happi loppuu, mutta minä vaan hohotan.
– Rakas, rauhoitu. Mä tulen parin päivän päästä, Mies sanoo.
– Hei, mä rauhoitun aina, kun kuulen sun äänesi, toistan itseäni. Tiedän sen rasittavaksi tavaksi ja häiriinnyn tautologiasta itsekin.
– Mä en voi edes kertoa tapahtumia sulle, jatkan.
– Sakarin tuntien..
Niinpä, Mies tietää tarinan eikä taida pitää enää mitään käänteitä uskomattomina. Ei sekään voinut kuvitella, millainen isä mulla on, - silloin kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Puhumme tunnin. Ehkä minä puhun ja Mies kuuntelee, muttei se mitään. Tämä ainakin toimii. Muusta viis.
 
<3 Lispetti
PS. Jätän nuorenparin rauhassa kilistelemään ja luen asiatekstiä kunnes nukahdan. Unen rajamailla kuulen tekstarin piippauksen:
Kulta, olemme Kosin Marinassa muutaman päivän päästä. Halauksin, xxx äiti. <3 U
Päivän toiseksi paras uutinen!
PS2. Ja palaan imperfektiin sekä yritän kirjoittaa puhtaammin. Tässä hälinässä ei millään ehdi korjaamaan kirjoitusvirheitä..soooriii…
 
Musavinkki: Diamonds are a girls best friends, Marilyn Monroe